Musta Joulu (jo kuulen kuoron peikkojen...)

Tänään on luvassa runotytön onnentäytteistä höpinää… [Varoitus, sisältää henkilökohtaisuuksia!]

Tuntuipa kivalta saada viestejä - pieniä pahvisia suorakulmioita - postiluukusta suoraan eteisen lattialle. Tiedättehän, joulukortteja! Joku sittenkin ajattelee minua ja haluaa muistaa kortilla (eivätkä kaikki kortit edes olleet kämppikselleni, vaikka aluksi ajattelin hänen nimensä löytyvän jokaisesta kortista). ”Nyyh, kukapa nyt tällaisesta pienestä surusilmäisestä tytöstä välittäisi…”

Se olisi NIIN romanttista, jos jonakin päivänä postissa tulisi vaaleanpunainen kirjekuori, jossa olisi joulutervehdys sarjamurhaajalta. Vai pitiköhän sanoa salaiselta ihailijalta? Ooh, onpas epätoivoista haluta, että joku tuiki tuntematon toivottaisi hyvää joulua… Siis muuallakin kuin kaupassa by henkilökunta.


Krö-höm.


Rehellisesti sanottuna minua kyllä itkettää varmasti hieman, jos jouluna ei tule lunta. Tiedättehän, lumilyhtyjen tekemisestä joutuu luopumaan ja perinteinen lumienkelikin jää tekemättä. Toisaalta Musta Joulu saa aika korkeat pisteet Liilian melankolia-mittarissa. Mikä olisi sen haikeampaa kuin joulun olennaisimman elementin, lumen puuttuminen! Varmaan joskus 20 vuoden päästä joulukortteihin ei enää paineta korkeita lumihankia, jotta lapsia ei johdatettaisi harhaan.

Yritän kuvitella maan valkoiseksi. Ei se edes ole kovin vaikeata. Hah!

Painajainen Pikatien Varrella

Minusta tuntuu siltä, että olen hieman liiaksi viettänyt aikaa tuijotellen seiniä. Lähipäivinä siihen on tarjoutunut mahdollisuus. Vai pitäisikö sanoa, että olen joutunut viettämään aikaa itseni kanssa pakon edessä. Olosuhteiden pakottamana, tiedättehän. Entässitten?



Jos minulla on tylsää ja haluan piristää itseäni (öhöm), niin vaellan mielikuvitukseni syövereihin niin pitkälle, että pääsen hahmojen luonti-lokeroon. Sieltä katselen erilaisten mörköjen, eläinhahmojen ja mitälie-animehahmojen temmeltämistä. Jos se ei huvita minua tarpeeksi kauan, niin siirryn tarina-puolelle. Mitä kaikkia tunteita ihmiset kantavatkaan mukanaan ja mitä kaikkia kohtaloita ja yksinäisiä sieluja onkaan olemassa ja minun tehtäväni on kertoa niistä kaikille, koska ne puhuvat minulle… Sillä minä tiedän, mitä ne ajattelevat. Tunnen suurta kertomisen nälkää, jonka saan hetkellisesti karkotettua pois kirjoittamalla lauseita ylös. Surullista kyllä tätäkään addiktiota ei voi juosta karkuun, eikä siitä voi parantua. Mitä enemmän lauseita syntyy, sitä enemmän se vie aikaa muulta elämältä.



Kuka käskee kirjoittamaan niitä tuhansia kohtaloita mielestä pois? Miksi en vain sulkisi korviani mokomilta houkutuksilta ja hankkisi muuta tekemistä? Se merkitsisi minuuteni tuhoa. Jos alkaisin muuttaa itseäni erilaiseksi ja sulkisin silmäni ja sydämeni ulkopuolisilta vaikuttimilta, niin elämästä tulisi ikuista talviunta. Olisin hereillä, mutta en kuitenkaan olisi läsnä. Siltä minusta tuntuisi! Ooh!



Antaa menninkäisten ja muiden otusten vaan seikkailla pitkin alitajuntaani. Niin kauan on kaikki suhteellisen ”normaalia”, kun ette vaan muutu oikeiksi ja ala pelotella minua vaikka silloin, kun olen juuri - pahaa aavistamatta – saamassa unen päästä kiinni. Jotkut yöt vaan ovat niin vaikeita.







...









...Spiderman is having YOU for dinner tonight...

Puhutaan Tänään Sateenvarjoista

Minkälaiset ihmiset puhuvat säästä blogissa? Ja vielä toista kertaa… Varmaankin sellaiset, joilla ei ole kiire. Sillä harvoilla on aikaa muodostaa sään vaihteluihin kovinkaan syviä tunnesiteitä. Elämä on hektistä, se valuu läpi sormien ja haihtuu valokuva-albumeihin ja pätkittäisiin muistoihin. Blaa, blaa.

Jos haluaisin käyttää blogiani pahan oloni purkamiseen, niin varmaankin puhuisin viime päivien säästä. Sateesta, joka kestää kokonaisen viikon. Pisaroista, jotka jäävät helminä hiuksien pintaan. Kosteudesta, joka imeytyy takin läpi. Surusta, joka valtaa mielen katsoessani aamulla ikkunasta ulos. (Kyllä, olen hie-man herkkä!). Sitä kaikkea on sade. Ja vielä paljon muutakin.

Sade on myös laulaja, mutta tarkoitukseni ei ole kirjoittaa musiikista. Ainakaan vielä.

Varmasti joku teistä on omistanut joskus halppis-sateenvarjon? Allekirjoittanut ainakin on. Siis näitä muutamalla eurolla saatavia kulutushyödykkeitä, jotka sanovat sopimuksensa irti ensimmäisen kunnon myrskymylläkän yllättäessä. Sateenvarjoni vääntäytyi hurjasti ympäri ja kangas revähti pidikkeistään. Yritin epätoivoisesti pitää varjo-räppänän reunoista kiinni, mutta hansikkaiden kastuessa päätin antaa periksi ja suuntasin varjo-vainaan edes siihen suuntaan, mistä lumimöskää (whatever) tuli. Perillä määränpäässä sulloin syntisen sateenvarjon lähimpään roskikseen ja manasin mielessäsi kaikki maailman halppis-varjot. Kelatkaapa muuten hetki, mikä määrä jätettä vuosittain syntyy näistä kertakäyttö-hömpötyksistä!

...

Ääääääh, ei oikeesti jaksa kiinnostaa! Ihan sama, vaikka olisit tunkenu sen varjos...

Joo, tiedän.

Luultavasti koko kaupunki täyttyy veteen. Hassu ajatus sinänsä, jos vettä tulisi niin paljon, että sen pinta olisi jossain apaut 50 metrin päässä maan kamarasta. Kaikilla perheillä, ystävyksillä, rakastavaisilla ja yksinäisillä olisi soutuveneet, joilla he kelluisivat vesimassojen päällä. Varmasti kurkistelisin, että mitä tavaroita jokainen on ottanut kodistaan mukaansa. Jokainen joutuisi pohtimaan sitä, mikä oikeastaan on elämässä tärkeintä. (Kuvitelkaamme siis, että elämässä tärkeimmät asiat eivät hengitä).

Oikeastaan sellainen tulva ei olisi edes hauska. Korkeintaan traaginen. Vaikkakin toisinaan traagisuus ja koomisuus tuntuvat kulkevan yhdessä samoja polkuja, toisistaan erottamattomina. Vaikka ovatkin olevinaan toistensa vastakohtia.

Mutta se ajatus ihmisistä soutuveneissä – se on jotenkin kaunis. Ajatelkaapa miltä ulappa näyttäisi illan hämärtyessä, kun jokainen sytyttäisi pienen lyhdyn tuomaan valoa yöhön.

Ei, en ole seonnut. Ehkä.

Frankensteinin Hirviö-postaus

Olemmeko hirviöitä kahlittuina sataan ja yhteen persoonaan?

Olen pohtinut sosiaalista älykkyyttä ja sen merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Ja tietenkin myös osana blogimaailmaa. Voi siis kauheeta!

Enpä ole vielä edes esitellyt itseäni, vaikka pääsittekin kurkistamaan sieluuni edellisessä postauksessa. Kiviäkin varmasti kiinnosti. Äskettäin tapahtuneen pääkopan tuulettamisen jälkeen en halua todellakaan ikävystyttää lukijakuntaani kovinkaan syvällisellä psykoanalyysillä. Sillä tuskinpa tiedän itsekään kuka tai mitä olen. Tiedättehän, elämme post-modernia aikaa. Eikä minuus ole ehjä – se tarjoaa vain kulissit, joissa tapahtuu. Sun elämässäs mitään tapahdu.


Valitsemme todellisessa maailmassa (IRL) erilaisia rooleja eri tilanteisiin – miksipä ei Internet-maailmassakin – ja se kuinka fiksusti osaamme roolimme valita, kuvastanee sosiaalisen älykkyytemme tasoa. Se on näin. Jokin silti hämää minua tässä systeemissä suunnattomasti.

Yhteiskunta siis selkeästi pakottaa meidät joko näyttelemään tai olemaan menestymättä. Olemmeko patologisia valehtelijoita, jos menestymme? Olisikohan valehtelu sittenkin liian vahva sana? Sillä voisimmeko ehkä mieltää tämän roolihyppelyn – siis asettautumisen eri tilanteisiin niihin soveltuvalla tavalla – minuuden eri tasoiksi?

Mutta siis hey, aloittakaamme tänään elämämme sosiaalisena eläimenä. Se olisi varmasti kiinnostava kokemus.

Jotakin muutakin piti herjata. En nyt muista mitä.

Ei kaikkea voi saada heti.

Haluaisin käyttää kirjoittamista tunteiden ilmaisuun. Ihailen sellaisia tekstejä, jotka herättävät tunteita. Melankolisetkaan tunteet eivät välttämättä ole pahasta. Ei aina tarvitse elää pikkujoulu-hengessä (vaikka se onkin toisinaan piristävää). No, lässyti-lässyti. On päästettävä se sisäinen mörkö vapaaksi, jota kaikki pelkäsivät, ja joka kulki pitkin Muumilaaksoa jäädyttäen kaikki kauniit kukat koskettuaan niihin. Nii-iiii-in julma ja kaunis kohtalo!


Tiedättehän,

On niitä sisäisiä mörköjä varmasti muitakin. Mutta eipäs mennä vielä sinne asti.

Kysymysmerkki ja huutomerkki, elikä siis ? & !

Enpäs oikein tiedä vieläkään, mitä tekisin tämän blogin kanssa. Pitäisiköhän ottaa sellainen ”mikään-ei-jää-arvailujen-varaan”-asenne (älykkyysosamäärästä puhumattakaan, hah), vaiko sellainen mahtipontisen pohtiva (ja omassa todellisuudessaan hilluva).

Jotkut tykkää koetella siipiään Suurena Auktoriteettinä. Ehkä sellainen näsäviisastelu olisi helposti ymmärrettävää ja sillä saattaisi saada jopa rispektiä tietyissä piireissä. Kaikki kannattaa Suurta Ajattelijaa… Ja pyh! Toivon hartaasti, että jokainen osaa itsekin ajatella.

Enkä tykkää siitä, että elämä otetaan turhan vakavasti. Älähän yritä taas.

Entäpä jos kirjoittaisin ilman itsekontrollia, laittaisin itseni (ja persoonani) rohkeasti likoon. Sellaista todella uhrautuvaa meininkiä.

Teks-ti-ä sie-lu-ni si-säl-tä.

No, jos sitten vaikka seuraavaksi kurkistettaisi allekirjoittaneen sieluun. Minkälaista sielunmaisemaa olisikaan havaittavissa? Tämä on hieman pelottavaa, mutta öh, menköön…

... Oh

Synkkyys ja pimeys valtaa alaa silmänkantamattomiin, melankolian leijaillessa taustalla. Jossakin soi piano hiljaa... Mollisoinnut takertuvat silmäkulmiin. Sade, suruako se on? Ooh, tätä ette usko. Siellähän näyttäisi olevan Saksikäsi Edwardin linnakin (Edward Scissorhands, you know?)!!

Lumihiutaleitakin pöllyää… Niin kuin ulkonakin nyt.

Tämäpä on kerrassaan ihmeellinen sattuma. (Jostakin syystä tietynlainen lumisade tuo mieleeni Saksikäsi Edwardin lumipyryn).

Haikeana soivat viulut.

P.S. Tietokoneella kirjoittaminen vaikeutuisi entisestään, jos sormien paikalla olisi sakset. Tulipa vaan mieleen.

Hurmaava Prologi

Minulla ei sitten ole mitään sanottavaa. Ainakaan tänään. Mutta hei, en tiedä missä muussakaan muodossa voisin olla yhtä aktiivisesti sanomatta mitään? Runous on hupsuille, proosa lahjakkaille ja novellit nopeille. Pitäisi varmaan alkaa poliitikoksi, niin voisi puhtaimmillaan harrastaa sanomatta jättämistä. Siis sillä tavalla, että suusta kuitenkin tulisi jotain. En myönnä, en kiellä.

No voi hyvää päivää, osaanpa muuten aloittaa kuivan nuivasti. Poliitikot ja kaikkea. Eiii.

(Ei sillä, etteikö murto-osa tämän hetken eduskunnasta olisi ihan okei. Hah.)

Lukija pidättää haukotusta, silmäilee rivin sieltä sun täältä ja vaihtaa pikapikaa blogia. Onko itsetunnossani jotain vikaa? Ei, olen vain hauska. Enpäs sinuna menisi puhumaan mitään lukijoista. Shut up.

Orastava rimakauhu riipii siellä jossain – olen aika varma, että ette halua tietää missä – ja piskuinen kompuutterini hidastelee enemmän kuin koskaan. Mitähän rimaa minä tässä oikein pelkään? Oman rimani ylittämättä jättämistäkö vaiko sitä, että en näe koko touhussa yhtäkään rimaa? Ei kun sitä se vaan onkin… jaarittelen ensimmäisen blogipostaukseni parissa.

Mutta rakkaat lukijani, siis olemattomat tai olevat, tämä ei tule päättymään tähän. Ainakaan vielä.

Hyvää Matkaa! (huom. aikataulumiehen ääni).