Musta Joulu (jo kuulen kuoron peikkojen...)

Tänään on luvassa runotytön onnentäytteistä höpinää… [Varoitus, sisältää henkilökohtaisuuksia!]

Tuntuipa kivalta saada viestejä - pieniä pahvisia suorakulmioita - postiluukusta suoraan eteisen lattialle. Tiedättehän, joulukortteja! Joku sittenkin ajattelee minua ja haluaa muistaa kortilla (eivätkä kaikki kortit edes olleet kämppikselleni, vaikka aluksi ajattelin hänen nimensä löytyvän jokaisesta kortista). ”Nyyh, kukapa nyt tällaisesta pienestä surusilmäisestä tytöstä välittäisi…”

Se olisi NIIN romanttista, jos jonakin päivänä postissa tulisi vaaleanpunainen kirjekuori, jossa olisi joulutervehdys sarjamurhaajalta. Vai pitiköhän sanoa salaiselta ihailijalta? Ooh, onpas epätoivoista haluta, että joku tuiki tuntematon toivottaisi hyvää joulua… Siis muuallakin kuin kaupassa by henkilökunta.


Krö-höm.


Rehellisesti sanottuna minua kyllä itkettää varmasti hieman, jos jouluna ei tule lunta. Tiedättehän, lumilyhtyjen tekemisestä joutuu luopumaan ja perinteinen lumienkelikin jää tekemättä. Toisaalta Musta Joulu saa aika korkeat pisteet Liilian melankolia-mittarissa. Mikä olisi sen haikeampaa kuin joulun olennaisimman elementin, lumen puuttuminen! Varmaan joskus 20 vuoden päästä joulukortteihin ei enää paineta korkeita lumihankia, jotta lapsia ei johdatettaisi harhaan.

Yritän kuvitella maan valkoiseksi. Ei se edes ole kovin vaikeata. Hah!