Puhutaan Tänään Sateenvarjoista

Minkälaiset ihmiset puhuvat säästä blogissa? Ja vielä toista kertaa… Varmaankin sellaiset, joilla ei ole kiire. Sillä harvoilla on aikaa muodostaa sään vaihteluihin kovinkaan syviä tunnesiteitä. Elämä on hektistä, se valuu läpi sormien ja haihtuu valokuva-albumeihin ja pätkittäisiin muistoihin. Blaa, blaa.

Jos haluaisin käyttää blogiani pahan oloni purkamiseen, niin varmaankin puhuisin viime päivien säästä. Sateesta, joka kestää kokonaisen viikon. Pisaroista, jotka jäävät helminä hiuksien pintaan. Kosteudesta, joka imeytyy takin läpi. Surusta, joka valtaa mielen katsoessani aamulla ikkunasta ulos. (Kyllä, olen hie-man herkkä!). Sitä kaikkea on sade. Ja vielä paljon muutakin.

Sade on myös laulaja, mutta tarkoitukseni ei ole kirjoittaa musiikista. Ainakaan vielä.

Varmasti joku teistä on omistanut joskus halppis-sateenvarjon? Allekirjoittanut ainakin on. Siis näitä muutamalla eurolla saatavia kulutushyödykkeitä, jotka sanovat sopimuksensa irti ensimmäisen kunnon myrskymylläkän yllättäessä. Sateenvarjoni vääntäytyi hurjasti ympäri ja kangas revähti pidikkeistään. Yritin epätoivoisesti pitää varjo-räppänän reunoista kiinni, mutta hansikkaiden kastuessa päätin antaa periksi ja suuntasin varjo-vainaan edes siihen suuntaan, mistä lumimöskää (whatever) tuli. Perillä määränpäässä sulloin syntisen sateenvarjon lähimpään roskikseen ja manasin mielessäsi kaikki maailman halppis-varjot. Kelatkaapa muuten hetki, mikä määrä jätettä vuosittain syntyy näistä kertakäyttö-hömpötyksistä!

...

Ääääääh, ei oikeesti jaksa kiinnostaa! Ihan sama, vaikka olisit tunkenu sen varjos...

Joo, tiedän.

Luultavasti koko kaupunki täyttyy veteen. Hassu ajatus sinänsä, jos vettä tulisi niin paljon, että sen pinta olisi jossain apaut 50 metrin päässä maan kamarasta. Kaikilla perheillä, ystävyksillä, rakastavaisilla ja yksinäisillä olisi soutuveneet, joilla he kelluisivat vesimassojen päällä. Varmasti kurkistelisin, että mitä tavaroita jokainen on ottanut kodistaan mukaansa. Jokainen joutuisi pohtimaan sitä, mikä oikeastaan on elämässä tärkeintä. (Kuvitelkaamme siis, että elämässä tärkeimmät asiat eivät hengitä).

Oikeastaan sellainen tulva ei olisi edes hauska. Korkeintaan traaginen. Vaikkakin toisinaan traagisuus ja koomisuus tuntuvat kulkevan yhdessä samoja polkuja, toisistaan erottamattomina. Vaikka ovatkin olevinaan toistensa vastakohtia.

Mutta se ajatus ihmisistä soutuveneissä – se on jotenkin kaunis. Ajatelkaapa miltä ulappa näyttäisi illan hämärtyessä, kun jokainen sytyttäisi pienen lyhdyn tuomaan valoa yöhön.

Ei, en ole seonnut. Ehkä.