Puunhalaaja Katosi Korppina Sateeseen

Tervehdys käy jälleen synkkyyden luumutarhasta. Synkkyyden lastentarhassa varmaan leikkivät keskenään möröt ja menninkäiset. Mikä on tietysti vallan mahdollista, jos kyseinen päiväkoti onkin iltakoti. Peikot kun eivät pidä auringosta liiemmin.

Haluaisin löytää jostain mustia puita. Lapsuuteni matkaa koulusta kotiin varjostivat parissa kohdassa mustat puut. Muistan yhä yhden omakotitalon, joka oli rakennettu pienen mäen päälle ja taloa ympäröivät mustat puut, joista kaksi uskalikkoa osasi olla vakavia ja loput irvistelivät ilkeästi. Muistan kun kyseiseen taloon olisi pitänyt mennä kaupittelemaan pinssejä, joista saatavat tulot käytettiin koko koulun yhteiseen, keväiseen luokkaretkeen. Jätin menemättä mustapuu-taloon, sillä en uskaltanut mennä liian lähelle mustia puita. Niitä tuli kunnioittaa, koska ne olivat niin kovin ylpeän ja mahtavan näköisiä. Tove Jansson muuten osasi piirtää samanlaisia puita. R.I.P.

Kamppailu pimeyden ja valon kesken saa joskus pienen runotytön aivan hämilleen. Se missä aurinko aamulla maalaili taulujaan, on päivän pidemmälle matkattua jo pimeyden tyyssija. Meillä on kevät ja talvi, jing & jang. Rakkaus ja Viha. Silti on kuljettava joka aamu sama tie, kohdattava samat ihmiset, heijastettava samaa yhteenkuuluvaisuuden auraa [vaikka kuinka leijailisikin aatostensa heitteiköissä jossakin fantasian ja lovestoorin rajamailla]. Kyllä, elämä on ihmeellistä!

Kokeilkaas joskus palata kotiin vierasta reittiä pitkin. Menkää sisään ovista, joista ette ole ennen kulkeneet ja puhukaa ihmisille, joita ette olisi ennen huomanneet. Se kaikki voi johtaa teidät kohti Uutta Elämää tai vaihtoehtoisesti saatte vinksahtaneen kylähullun maineen.

Yhtä kaikki, elämänne muuttuu.

Käsi ylös kuka haluaa piirakkaa! Eh...


[Kyllä, Burtonin uudet elokuvat ovat aina Pieniäsuuria häppeninkejä - olivatpa ne kuinka epäonnistuneita hyvänsä. Eikä paholaisparturimme Sweeney Todd edes ole huono].