Puunhalaaja Katosi Korppina Sateeseen

Tervehdys käy jälleen synkkyyden luumutarhasta. Synkkyyden lastentarhassa varmaan leikkivät keskenään möröt ja menninkäiset. Mikä on tietysti vallan mahdollista, jos kyseinen päiväkoti onkin iltakoti. Peikot kun eivät pidä auringosta liiemmin.

Haluaisin löytää jostain mustia puita. Lapsuuteni matkaa koulusta kotiin varjostivat parissa kohdassa mustat puut. Muistan yhä yhden omakotitalon, joka oli rakennettu pienen mäen päälle ja taloa ympäröivät mustat puut, joista kaksi uskalikkoa osasi olla vakavia ja loput irvistelivät ilkeästi. Muistan kun kyseiseen taloon olisi pitänyt mennä kaupittelemaan pinssejä, joista saatavat tulot käytettiin koko koulun yhteiseen, keväiseen luokkaretkeen. Jätin menemättä mustapuu-taloon, sillä en uskaltanut mennä liian lähelle mustia puita. Niitä tuli kunnioittaa, koska ne olivat niin kovin ylpeän ja mahtavan näköisiä. Tove Jansson muuten osasi piirtää samanlaisia puita. R.I.P.

Kamppailu pimeyden ja valon kesken saa joskus pienen runotytön aivan hämilleen. Se missä aurinko aamulla maalaili taulujaan, on päivän pidemmälle matkattua jo pimeyden tyyssija. Meillä on kevät ja talvi, jing & jang. Rakkaus ja Viha. Silti on kuljettava joka aamu sama tie, kohdattava samat ihmiset, heijastettava samaa yhteenkuuluvaisuuden auraa [vaikka kuinka leijailisikin aatostensa heitteiköissä jossakin fantasian ja lovestoorin rajamailla]. Kyllä, elämä on ihmeellistä!

Kokeilkaas joskus palata kotiin vierasta reittiä pitkin. Menkää sisään ovista, joista ette ole ennen kulkeneet ja puhukaa ihmisille, joita ette olisi ennen huomanneet. Se kaikki voi johtaa teidät kohti Uutta Elämää tai vaihtoehtoisesti saatte vinksahtaneen kylähullun maineen.

Yhtä kaikki, elämänne muuttuu.

Käsi ylös kuka haluaa piirakkaa! Eh...


[Kyllä, Burtonin uudet elokuvat ovat aina Pieniäsuuria häppeninkejä - olivatpa ne kuinka epäonnistuneita hyvänsä. Eikä paholaisparturimme Sweeney Todd edes ole huono].

Siinä Rytmissä Jossa Kukat Kukkivat

Jotkut herkkänahkaisimmat ovat ehkä huomanneet, että olen tehnyt pieniä muutoksia tänne. Siis aivan ihme tärkeilyä heti alkuun - ottaen huomioon minkälaista tuubaa oot aikasemmin tonne rustannu! Njaa, musta on kato tullu aikuinen!111!!

No mutta vakavoidutaanpas taas hetkeksi.

Aurinko on päättänyt piristää eloamme täällä synkkyyden maassa [ei, en aijo esittää perusteluja väitteelleni]. Kohta alkaa päivänsäteiden ja keijujen aika olla käsillä. Odotan kevättä liikaa aikaisempien vuosien tapaan ja valoisa aamu saa hymyilemään varovasti, vaikka mielessä kummittelee surullisiakin asioita. Kevään tietää tulleen, kun tarkenee aamuisin parvekkeella harjaamaan hiuksia ja hyräilemään kivoja biisejä. Biisejä, joihin liittyy muistoja. Biisejä, joihin liittyy tunteita. Biisejä, joita on keksinyt itse silloin kun elämässä on ollut harmaa hetki. Liilia pitää synkkyydestä ja palvoo pimeyttä, mutta vihaa harmautta. Elämän täytyy tarjota hetkiä, jotka saa ihon kananlihalle (kananliha on pahaa, jos ei osaa maustaa ruokaa - poiketakseni osittain viime postauksessa olleeseen vampyyri-teemaan] tai valtavan innostuksen valtaan. Ei tietenkään koko ajan - en ole hysteerikko - mutta edes j-o-s-k-u-s.

Lintujen laulelu on varma kevään merkki! Olen viettänyt kesäöisin monta hurrrmaavaa hetkeä istuskellen parvekkeella ja kuunnellen lintujen sirkutusta. Miten paljon tipusilla onkaan asiaa toisilleen ja miten kauniisti ne osaavatkaan laulaa... Ja sitten ne lehtivihreät, ensimmäinen sitruunaperhonen ja kaikki. Kevät alkaa kaiken uudelleen.

Tungen tuohon lopuksi vielä yhden liikkuvan kuvan. Se on hieman yllättäen sellainen, josta tulee mieleen kevät. Varsinkin visuaalisesti ja miksipä ei rytmillisestikin [tämä menee taas osastoon, jota ei voi selittää]. Kiitos videon lähettäjälle sinne jonnekin Karuun Pohjoiseen [tuskin luet tätä, mutta silti tai ehkä juuri siksi], että sain tutustua tähän vaikuttavaan tekeleeseen... Ja kyllä, siinä mainitaan Orfeuskin!

Hui, värinöitä.



[Ja huomenna sataa varmasti lunta]

Maailma On Absurdi

Luolassani on aika hiljaista. Ei täällä käy varmaan kukaan tutustumassa nyrjähtäneisiin sielunmaisemiini... tai siis luolamaalauksiini. Eipä se ole ihmeellistä, sillä tekstieni taso pyrkii laskemaan joen virran mukana. Nykyisin sade nimittäin rytmittää elämääni kellon sijasta. [Älkää kysykö enempää].

Taisin ryhtyä tähän puuhaan hieman liian mahtipontisesti, kattiloita(kin) kalistellen. Ajattelin kirjoittavani tänne vain niitä viisaita sanoja ja puhua vain suurista asioista, mutta eihän sellainen kiinnosta enää ketään [paitsi minua]. Tyyppien mielestä toisten ihmisten elämän tirkistely on kiinnostavaa. Arkisia aspekteja en halua blogissani tarjota. Olenhan pieni ja musta, vihainen peikko!


En oikeastaan enää edes oikein muista plookkini alkuperäistä missiota. Hassuja harhojani selittäen ja läpikäyden haluan ottaa selvää tästä universumista [ah, universumi on oma pääni]?

Tykkäilen tästä kohtauksesta. Tuollaiset tanssiaiset olisi kivat. Mr Jones Jarethina on kyllä hieman pelottava tapaus. Paitsi silloin kun se on pöllömuodossa, mutta sitä pääsee näkemään ani harvoin.

Kasari-fantasiasta muihin juttuihin. Eiiiih. En tiedä miksi käytän yhä aktiivisesti sanaa "juttu" - sillähän on ihan liikaa merkityksiä puhekielessä. "Asia", "tarina", "suhde" ja ties mitä muuta!

Tänään kulkiessani pimeässä aamunkoissa jostakin pälkähti mieleeni erilaisia kauhutarinoita. Kirjoittelin joskus aikoinaan itsekin sellaisia. Kauhutarinoiden ongelma on kliseisyys. Tajusin Mr Kingin tarinoita muistellessani, että en ole ikinä kirjoittanut vampyyrikertomusta. Siitä tulisi varmasti sopivan korni ja huisi. Täytyy paneutua aiheeseen tosissaan ennen kirjoittamisen aloittamista. Tämän hetken tietämykseni perustuu lähinnä, ööh...



Vampyyreillä on terävät hampaat ja ne ei tykkää valkosipulista.







[Kiitos ja näkemiin]

Traaginen Rakkaus

Rakkauden traagisuus on kiehtonut minua suuresti lähipäivinä. Tarinat, jotka loppuvat surullisesti ja joissa toinen päähenkilöistä jää murheen murtamaksi toisen jatkaessa elämäänsä sen toisen kanssa. Mahtavatkohan ne piinatut ihmissielut, jotka heittäytyvät "rikkaamman, älykkäämmän ja kauniimman" pauloihin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että antavat vieteilleen vallan ja hylkäävät entisen kumppaninsa? Voisiko ihastumisen tunne olla joillakin ihmisillä niin vahva, että entisen rakastetun tunteet tuntuvat siinä vaiheessa vähäpätöisiltä?

Tarinoiden kirjoittajana (hah!) pystyn eläytymään molempien, jätetyn ja jättäjän rooleihin. Jättäjä ihastuu niin tulisesti uuteen löytöönsä, että alkaa alitajuntaisesti nähdä virheitä tulevassa exässään. "Meillä ei ole enää mitään yhteistä" tai "Se on muuttunut niin kauheasti alkuajoista" jne. Jätetyn ajatukset riippuvat siitä, miten herkkä persoona hän yleensäkin on. Tiedän miehiä ja naisia, jotka eivät ole selvinneet kumppaninsa halusta vetää teitä erilleen. He saattavat harhailla ja vältellä rakkautta moniakin vuosia, mikä on surullista - varsinkin kun on kyse nuorista ihmisistä.

Joissakin tarinoissa voi käydä niinkin, että eroon päädytään yhteisestä päätöksestä. Sellainen ratkaisu olisi kyllä ehkä hieman tylsä juonen kehittelyn kannalta. Oikeassa elämässä kai ihan ok.

Haluaisin itse uskoa ikuiseen rakkauteen. Olisi niin kaunista elää saman ihmisen rinnalla, kunnes kuolema pakottaisi irrottamaan ja luovuttamaan. Kävellä käsikkäin vielä vanhuksinakin, vaikka askel olisikin jo hidastunut vuosien painosta. Ei sillä että jotenkin ihannoisin vanhuutta, yyh.

(Kuulen muuten jo kyynikoiden hynisevän ajatukseni epärealistisuudelle. Teille: varmaan tosi raskasta elää tollasena hapannaamana!)



Kliseistä, mutta ah-niin kaunista [siirappivaroitus!]:

Pariisin kaduilla kulkee mies ja nainen toisiinsa kietoutuneina. Vaikka kadulla käy kovakin vilske, niin he näkevät vain toisensa. Mies kumartuu naisen puoleen ja kuiskaa hänen korvaansa:

”Me kuljemme yhdessä tässä maailmassa emmekä ole tippaakaan kiinnostuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat... Kukaan muu ei ole niin ihana kuin sinä, rakkaani. Minä haluan olla sinun kanssasi, enkä tarvitse elämääni ketään muita.”

Nainen hymyilee ja painaa suukon hellästi miehensä poskelle. Hetken mietittyään hän lausuu hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä: ”Mutta eihän siinä ollut mitään uutta. Minulle kaikki muut miehet ovat vain ilmaa. Sinä rakkaani olet se tuli ja turva, jota ilman en voisi elää tässä maailmassa.”



Hah! Ehkä huonoin kirjoittamani dialogi ikinä. Mutta siis tajuutte varmaan, että tässä metsästettiin tiettyä... tunnelmaa.

Mutta kuunnelkaa, oi traagisen rakkauden ystävät! Linkitän pari hassua elävää kuvaa teille juutuupista (traaginen rakkaus sattuu näet olemaan varmaan yleisin laulujen aihe). Nessut esille!





Niin kasaria, että!



Kuutti-runopoika lavatanssimeiningissä (no, katsokaa edes hiusten takia!)

Rakkautta & Anarkiaa

Hörpin teetä suuresta mukista. Tee maistuu pehmeälle ja tuoksuu etäisesti mansikoilta. Taustalla soi The Beatlesin hassu Love-kokoelma. Milloinkohan ihmiset kyllästyvät Beatleihin, eivätkä suostu ostamaan enää uusia ihQ-kokoelmia?

Love ei oikein tunnu olevan tästä maailmasta. En tarkoita sitä, että se olisi mitenkään ylivertaisen paras julkaisu (hah!) tai edes erityisen nerokas (Kopeloituja Menneisyyden Ääniä Valjastettuina Markkinavoimien Ratsuiksi). Oikeastaan Love on yksi harhaisimmista, epätoivoisimmista ja haikeimmista levyistä, joita olen koskaan kuullut. Jotakin perin tuttua sen äänähdysten maalaamissa tauluissa kuitenkin on. Samanlaista mielikuvituksen sekasortoa, kun mielessäni alituiseen vaihtuvat kuvatkin. Ehkäpä Lennonkin kärsi liian vilkkaasta mielikuvituksesta? Tai sitten Mr. Lennon ja Mr. McCartney vauhdittivat luovuuttaan päihteiden avulla. Niinpä niin. En vieläkään onnistunut löytämään hengenheimolaisia... [niisk]


Unohda koko projekti!


Harva asia on niin yksityinen ja harras kuin oma teehetki. Ikkunasta heijastuu melankolinen, lumen valloittama näkymä (tietysti hassu pieni mieleni maalaa siihen heti pari peikkoa leikkimään lumisotaa). Katuvalo valaisee luoden sumuisen keltaisen pallon - vähän kuin kuun, joka kelluu yksinään pimeydessä. Istahdan ruokapöydän ääreen, lähelle ikkunaa ja tuijotan mietteissäni tyhjyyteen. Olen ehkä yksin tässä maailmassa, mutta tee lohduttaa.

Ajatukseni leijailevat illassa, hauskuuttaen toisiaan ja rakentaen siltoja toisiinsa.

Haluaisin tikkaat, joilla kiivetä unelmiin. Olen halunnut sitä jo pienestä pitäen. Kerran näin jopa unta, jossa kiipesin tikkaita ylös. Unessa leijaili vahva tunne siitä, että ylhäällä minua odottaisi jotakin todella upeaa. Tietysti heräsin ennen kuin olin ehtinyt kiivetä kaikki portaat ylös.

...

Varmaan siksi minusta tuli tällainen... haaveilija. Olen tietysti vakaasti päättänyt olla kasvamatta aikuiseksi. Minusta ei koskaan tule sellaista vakavaa tätiä, joka äksyilee kaupassa vieraille lapsille ja toteaa pessimistisiä "viisauksiaan", kun toisilla on hauskaa.

Sydäntä Sykähdyttää

Oletteko katselleet koskaan pilviä, jotka lipuvat taivaan meressä synkkinä mustina joukkoina? Levottomia sieluja, jotka vaeltavat paikasta toiseen tietämättä mihin jäädä.

On romanttista ajatella, että pilvillä(kin) olisi sielu. Tiedättehän, illan hämärtyessä pilvet tummuvat tummumistaan ja sekoittuvat vielä hetken siniseen, mutta pian jo mörönmustaan yöhön. Ajatuksilla on tapana synkentyä iltaa kohden, jos uppoaa niihin liian syvälle.

(Toisin sanoen: pilvet lipuvat äärettömyydessä kuin vaanivat pedot. Tuijottaessa niitä tajuaa pienuutensa ja ahdistaa ajatus siitä, miten paljon kauniita asioita sitä jättääkään huomioimatta päivittäin!)

Oih.

Silmäni hakevat jatkuvasti katseellaan jotakin sydäntä sykähdyttävää. Jos onnistun näkemään oikeanlaisen kohteen, niin yritän tallentaa kuvan mieleeni mahdollisimman tarkasti - ihan kuin muka voisin omistaa sen. Aivan kuin kuva voisi tuoda minulle lohtua heikkona hetkenä. Joskus säväyttämään riittää eloisa, pörröinen orava natustelemassa käpyä sammalmättäällä. Toisaalta myös palava kynttilä pimeässä huoneessa voi olla erityisen romanttinen (edellyttäen tietysti, että kynttilä on sijoitettu verhottoman ikkunan eteen ja ikkunasta näkyy hiljalleen maahan putoilevia, massiivisia lumihiutaleita).

Rumatkin kuvat saavat kauniin sävyn, jos ajattelee niihin sisältyvää haikeutta ja melankoliaa. Öljyläikkä keskellä parkkialueen asfalttia tai kosketus metalliseen seinään pakkasyönä - ne ovat kuolema.

Mieluummin kuitenkin keräilen itsessään kauniita asioita. Eikä niiden tarvitse edes olla oksettavan kliseisiä... Kadulle parkkeeratun auton lumiseen takaikkunaan oli joku sormellaan kirjoittanut M + S ja hahmotellut ympärille herttaisen sydämen!

Sellaisistakin asioista voi elää. Jos siis on romanttinen höppä.

Sieltä Jostain, Merten Takaa

Olen alkanut miettiä ihan pimeitä asioita. Synkkien iltojen ilona soi haikea blues.

Haluaisin asua joskus meren rannalla. Katsella uljaita vaahtopäitä aamuteen poristessa taustalla. Asustella majakassa, joka hallitsee maailmaa suuren kallion huipulla. Maailmaa, josta en tiedä paljon mitään, enkä ehkä koskaan opi tietämäänkään. En tahtoisi asua majakassani yksin. Lähetellä opastavaa valoa aavelaivoille, turhan valkeille. Joka ilta kiivetä kylmään vuoteeseen yksin, vain villainen peitto ympärilläni ja kehräävä kissa jaloissani. Jokainen aamu olisi yhtä lohduton - aurinko hymyilisi ilkikurisesti kattoikkunasta valaisten vuoteeni tyhjän vierustan.

Kelmeä aurinko, katoa, äläkä koskaan enää palaa pilkkaamaan yksinäisiä sieluja!

Olen miettinyt naista ja majakkaa. Ja hieman sitä kissaakin, miu. Saisin heistä aikaiseksi varsin kelpo tarinan, jos vain jaksaisin puhaltaa heihin vähän eloa! Busy doing nothing - you know.

(Sen verran olen toki asiaa pohtinut, että jos nainen löytää elämänsä rakkauden ja jää tämän luo, niin siitä tulee ihana rakkaustarina. Jos taas mies ja nainen lähtevät hetken huuman haihduttua kulkemaan omia teitään, niin tekstistäni tulee kertomus itsensä löytämisestä).

Joulu oli taas sydämellinen ja sopivan sosiaalinen tapahtuma. Sen merkitys tunnetasolla tuntuu vain kasvaneen vuosi vuodelta. Ihmisiä yhdessä, vaikka vuodet heitä repivätkin erilleen. Tiedättehän, Tahtoo Osallistua Ja Olla Osa Jotain.


Tervetuloa toistekin, dear x-mas...