Siinä Rytmissä Jossa Kukat Kukkivat

Jotkut herkkänahkaisimmat ovat ehkä huomanneet, että olen tehnyt pieniä muutoksia tänne. Siis aivan ihme tärkeilyä heti alkuun - ottaen huomioon minkälaista tuubaa oot aikasemmin tonne rustannu! Njaa, musta on kato tullu aikuinen!111!!

No mutta vakavoidutaanpas taas hetkeksi.

Aurinko on päättänyt piristää eloamme täällä synkkyyden maassa [ei, en aijo esittää perusteluja väitteelleni]. Kohta alkaa päivänsäteiden ja keijujen aika olla käsillä. Odotan kevättä liikaa aikaisempien vuosien tapaan ja valoisa aamu saa hymyilemään varovasti, vaikka mielessä kummittelee surullisiakin asioita. Kevään tietää tulleen, kun tarkenee aamuisin parvekkeella harjaamaan hiuksia ja hyräilemään kivoja biisejä. Biisejä, joihin liittyy muistoja. Biisejä, joihin liittyy tunteita. Biisejä, joita on keksinyt itse silloin kun elämässä on ollut harmaa hetki. Liilia pitää synkkyydestä ja palvoo pimeyttä, mutta vihaa harmautta. Elämän täytyy tarjota hetkiä, jotka saa ihon kananlihalle (kananliha on pahaa, jos ei osaa maustaa ruokaa - poiketakseni osittain viime postauksessa olleeseen vampyyri-teemaan] tai valtavan innostuksen valtaan. Ei tietenkään koko ajan - en ole hysteerikko - mutta edes j-o-s-k-u-s.

Lintujen laulelu on varma kevään merkki! Olen viettänyt kesäöisin monta hurrrmaavaa hetkeä istuskellen parvekkeella ja kuunnellen lintujen sirkutusta. Miten paljon tipusilla onkaan asiaa toisilleen ja miten kauniisti ne osaavatkaan laulaa... Ja sitten ne lehtivihreät, ensimmäinen sitruunaperhonen ja kaikki. Kevät alkaa kaiken uudelleen.

Tungen tuohon lopuksi vielä yhden liikkuvan kuvan. Se on hieman yllättäen sellainen, josta tulee mieleen kevät. Varsinkin visuaalisesti ja miksipä ei rytmillisestikin [tämä menee taas osastoon, jota ei voi selittää]. Kiitos videon lähettäjälle sinne jonnekin Karuun Pohjoiseen [tuskin luet tätä, mutta silti tai ehkä juuri siksi], että sain tutustua tähän vaikuttavaan tekeleeseen... Ja kyllä, siinä mainitaan Orfeuskin!

Hui, värinöitä.



[Ja huomenna sataa varmasti lunta]

Maailma On Absurdi

Luolassani on aika hiljaista. Ei täällä käy varmaan kukaan tutustumassa nyrjähtäneisiin sielunmaisemiini... tai siis luolamaalauksiini. Eipä se ole ihmeellistä, sillä tekstieni taso pyrkii laskemaan joen virran mukana. Nykyisin sade nimittäin rytmittää elämääni kellon sijasta. [Älkää kysykö enempää].

Taisin ryhtyä tähän puuhaan hieman liian mahtipontisesti, kattiloita(kin) kalistellen. Ajattelin kirjoittavani tänne vain niitä viisaita sanoja ja puhua vain suurista asioista, mutta eihän sellainen kiinnosta enää ketään [paitsi minua]. Tyyppien mielestä toisten ihmisten elämän tirkistely on kiinnostavaa. Arkisia aspekteja en halua blogissani tarjota. Olenhan pieni ja musta, vihainen peikko!


En oikeastaan enää edes oikein muista plookkini alkuperäistä missiota. Hassuja harhojani selittäen ja läpikäyden haluan ottaa selvää tästä universumista [ah, universumi on oma pääni]?

Tykkäilen tästä kohtauksesta. Tuollaiset tanssiaiset olisi kivat. Mr Jones Jarethina on kyllä hieman pelottava tapaus. Paitsi silloin kun se on pöllömuodossa, mutta sitä pääsee näkemään ani harvoin.

Kasari-fantasiasta muihin juttuihin. Eiiiih. En tiedä miksi käytän yhä aktiivisesti sanaa "juttu" - sillähän on ihan liikaa merkityksiä puhekielessä. "Asia", "tarina", "suhde" ja ties mitä muuta!

Tänään kulkiessani pimeässä aamunkoissa jostakin pälkähti mieleeni erilaisia kauhutarinoita. Kirjoittelin joskus aikoinaan itsekin sellaisia. Kauhutarinoiden ongelma on kliseisyys. Tajusin Mr Kingin tarinoita muistellessani, että en ole ikinä kirjoittanut vampyyrikertomusta. Siitä tulisi varmasti sopivan korni ja huisi. Täytyy paneutua aiheeseen tosissaan ennen kirjoittamisen aloittamista. Tämän hetken tietämykseni perustuu lähinnä, ööh...



Vampyyreillä on terävät hampaat ja ne ei tykkää valkosipulista.







[Kiitos ja näkemiin]