Kysymysmerkki ja huutomerkki, elikä siis ? & !

Enpäs oikein tiedä vieläkään, mitä tekisin tämän blogin kanssa. Pitäisiköhän ottaa sellainen ”mikään-ei-jää-arvailujen-varaan”-asenne (älykkyysosamäärästä puhumattakaan, hah), vaiko sellainen mahtipontisen pohtiva (ja omassa todellisuudessaan hilluva).

Jotkut tykkää koetella siipiään Suurena Auktoriteettinä. Ehkä sellainen näsäviisastelu olisi helposti ymmärrettävää ja sillä saattaisi saada jopa rispektiä tietyissä piireissä. Kaikki kannattaa Suurta Ajattelijaa… Ja pyh! Toivon hartaasti, että jokainen osaa itsekin ajatella.

Enkä tykkää siitä, että elämä otetaan turhan vakavasti. Älähän yritä taas.

Entäpä jos kirjoittaisin ilman itsekontrollia, laittaisin itseni (ja persoonani) rohkeasti likoon. Sellaista todella uhrautuvaa meininkiä.

Teks-ti-ä sie-lu-ni si-säl-tä.

No, jos sitten vaikka seuraavaksi kurkistettaisi allekirjoittaneen sieluun. Minkälaista sielunmaisemaa olisikaan havaittavissa? Tämä on hieman pelottavaa, mutta öh, menköön…

... Oh

Synkkyys ja pimeys valtaa alaa silmänkantamattomiin, melankolian leijaillessa taustalla. Jossakin soi piano hiljaa... Mollisoinnut takertuvat silmäkulmiin. Sade, suruako se on? Ooh, tätä ette usko. Siellähän näyttäisi olevan Saksikäsi Edwardin linnakin (Edward Scissorhands, you know?)!!

Lumihiutaleitakin pöllyää… Niin kuin ulkonakin nyt.

Tämäpä on kerrassaan ihmeellinen sattuma. (Jostakin syystä tietynlainen lumisade tuo mieleeni Saksikäsi Edwardin lumipyryn).

Haikeana soivat viulut.

P.S. Tietokoneella kirjoittaminen vaikeutuisi entisestään, jos sormien paikalla olisi sakset. Tulipa vaan mieleen.

Hurmaava Prologi

Minulla ei sitten ole mitään sanottavaa. Ainakaan tänään. Mutta hei, en tiedä missä muussakaan muodossa voisin olla yhtä aktiivisesti sanomatta mitään? Runous on hupsuille, proosa lahjakkaille ja novellit nopeille. Pitäisi varmaan alkaa poliitikoksi, niin voisi puhtaimmillaan harrastaa sanomatta jättämistä. Siis sillä tavalla, että suusta kuitenkin tulisi jotain. En myönnä, en kiellä.

No voi hyvää päivää, osaanpa muuten aloittaa kuivan nuivasti. Poliitikot ja kaikkea. Eiii.

(Ei sillä, etteikö murto-osa tämän hetken eduskunnasta olisi ihan okei. Hah.)

Lukija pidättää haukotusta, silmäilee rivin sieltä sun täältä ja vaihtaa pikapikaa blogia. Onko itsetunnossani jotain vikaa? Ei, olen vain hauska. Enpäs sinuna menisi puhumaan mitään lukijoista. Shut up.

Orastava rimakauhu riipii siellä jossain – olen aika varma, että ette halua tietää missä – ja piskuinen kompuutterini hidastelee enemmän kuin koskaan. Mitähän rimaa minä tässä oikein pelkään? Oman rimani ylittämättä jättämistäkö vaiko sitä, että en näe koko touhussa yhtäkään rimaa? Ei kun sitä se vaan onkin… jaarittelen ensimmäisen blogipostaukseni parissa.

Mutta rakkaat lukijani, siis olemattomat tai olevat, tämä ei tule päättymään tähän. Ainakaan vielä.

Hyvää Matkaa! (huom. aikataulumiehen ääni).