Traaginen Rakkaus

Rakkauden traagisuus on kiehtonut minua suuresti lähipäivinä. Tarinat, jotka loppuvat surullisesti ja joissa toinen päähenkilöistä jää murheen murtamaksi toisen jatkaessa elämäänsä sen toisen kanssa. Mahtavatkohan ne piinatut ihmissielut, jotka heittäytyvät "rikkaamman, älykkäämmän ja kauniimman" pauloihin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että antavat vieteilleen vallan ja hylkäävät entisen kumppaninsa? Voisiko ihastumisen tunne olla joillakin ihmisillä niin vahva, että entisen rakastetun tunteet tuntuvat siinä vaiheessa vähäpätöisiltä?

Tarinoiden kirjoittajana (hah!) pystyn eläytymään molempien, jätetyn ja jättäjän rooleihin. Jättäjä ihastuu niin tulisesti uuteen löytöönsä, että alkaa alitajuntaisesti nähdä virheitä tulevassa exässään. "Meillä ei ole enää mitään yhteistä" tai "Se on muuttunut niin kauheasti alkuajoista" jne. Jätetyn ajatukset riippuvat siitä, miten herkkä persoona hän yleensäkin on. Tiedän miehiä ja naisia, jotka eivät ole selvinneet kumppaninsa halusta vetää teitä erilleen. He saattavat harhailla ja vältellä rakkautta moniakin vuosia, mikä on surullista - varsinkin kun on kyse nuorista ihmisistä.

Joissakin tarinoissa voi käydä niinkin, että eroon päädytään yhteisestä päätöksestä. Sellainen ratkaisu olisi kyllä ehkä hieman tylsä juonen kehittelyn kannalta. Oikeassa elämässä kai ihan ok.

Haluaisin itse uskoa ikuiseen rakkauteen. Olisi niin kaunista elää saman ihmisen rinnalla, kunnes kuolema pakottaisi irrottamaan ja luovuttamaan. Kävellä käsikkäin vielä vanhuksinakin, vaikka askel olisikin jo hidastunut vuosien painosta. Ei sillä että jotenkin ihannoisin vanhuutta, yyh.

(Kuulen muuten jo kyynikoiden hynisevän ajatukseni epärealistisuudelle. Teille: varmaan tosi raskasta elää tollasena hapannaamana!)



Kliseistä, mutta ah-niin kaunista [siirappivaroitus!]:

Pariisin kaduilla kulkee mies ja nainen toisiinsa kietoutuneina. Vaikka kadulla käy kovakin vilske, niin he näkevät vain toisensa. Mies kumartuu naisen puoleen ja kuiskaa hänen korvaansa:

”Me kuljemme yhdessä tässä maailmassa emmekä ole tippaakaan kiinnostuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat... Kukaan muu ei ole niin ihana kuin sinä, rakkaani. Minä haluan olla sinun kanssasi, enkä tarvitse elämääni ketään muita.”

Nainen hymyilee ja painaa suukon hellästi miehensä poskelle. Hetken mietittyään hän lausuu hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä: ”Mutta eihän siinä ollut mitään uutta. Minulle kaikki muut miehet ovat vain ilmaa. Sinä rakkaani olet se tuli ja turva, jota ilman en voisi elää tässä maailmassa.”



Hah! Ehkä huonoin kirjoittamani dialogi ikinä. Mutta siis tajuutte varmaan, että tässä metsästettiin tiettyä... tunnelmaa.

Mutta kuunnelkaa, oi traagisen rakkauden ystävät! Linkitän pari hassua elävää kuvaa teille juutuupista (traaginen rakkaus sattuu näet olemaan varmaan yleisin laulujen aihe). Nessut esille!





Niin kasaria, että!



Kuutti-runopoika lavatanssimeiningissä (no, katsokaa edes hiusten takia!)

Rakkautta & Anarkiaa

Hörpin teetä suuresta mukista. Tee maistuu pehmeälle ja tuoksuu etäisesti mansikoilta. Taustalla soi The Beatlesin hassu Love-kokoelma. Milloinkohan ihmiset kyllästyvät Beatleihin, eivätkä suostu ostamaan enää uusia ihQ-kokoelmia?

Love ei oikein tunnu olevan tästä maailmasta. En tarkoita sitä, että se olisi mitenkään ylivertaisen paras julkaisu (hah!) tai edes erityisen nerokas (Kopeloituja Menneisyyden Ääniä Valjastettuina Markkinavoimien Ratsuiksi). Oikeastaan Love on yksi harhaisimmista, epätoivoisimmista ja haikeimmista levyistä, joita olen koskaan kuullut. Jotakin perin tuttua sen äänähdysten maalaamissa tauluissa kuitenkin on. Samanlaista mielikuvituksen sekasortoa, kun mielessäni alituiseen vaihtuvat kuvatkin. Ehkäpä Lennonkin kärsi liian vilkkaasta mielikuvituksesta? Tai sitten Mr. Lennon ja Mr. McCartney vauhdittivat luovuuttaan päihteiden avulla. Niinpä niin. En vieläkään onnistunut löytämään hengenheimolaisia... [niisk]


Unohda koko projekti!


Harva asia on niin yksityinen ja harras kuin oma teehetki. Ikkunasta heijastuu melankolinen, lumen valloittama näkymä (tietysti hassu pieni mieleni maalaa siihen heti pari peikkoa leikkimään lumisotaa). Katuvalo valaisee luoden sumuisen keltaisen pallon - vähän kuin kuun, joka kelluu yksinään pimeydessä. Istahdan ruokapöydän ääreen, lähelle ikkunaa ja tuijotan mietteissäni tyhjyyteen. Olen ehkä yksin tässä maailmassa, mutta tee lohduttaa.

Ajatukseni leijailevat illassa, hauskuuttaen toisiaan ja rakentaen siltoja toisiinsa.

Haluaisin tikkaat, joilla kiivetä unelmiin. Olen halunnut sitä jo pienestä pitäen. Kerran näin jopa unta, jossa kiipesin tikkaita ylös. Unessa leijaili vahva tunne siitä, että ylhäällä minua odottaisi jotakin todella upeaa. Tietysti heräsin ennen kuin olin ehtinyt kiivetä kaikki portaat ylös.

...

Varmaan siksi minusta tuli tällainen... haaveilija. Olen tietysti vakaasti päättänyt olla kasvamatta aikuiseksi. Minusta ei koskaan tule sellaista vakavaa tätiä, joka äksyilee kaupassa vieraille lapsille ja toteaa pessimistisiä "viisauksiaan", kun toisilla on hauskaa.

Sydäntä Sykähdyttää

Oletteko katselleet koskaan pilviä, jotka lipuvat taivaan meressä synkkinä mustina joukkoina? Levottomia sieluja, jotka vaeltavat paikasta toiseen tietämättä mihin jäädä.

On romanttista ajatella, että pilvillä(kin) olisi sielu. Tiedättehän, illan hämärtyessä pilvet tummuvat tummumistaan ja sekoittuvat vielä hetken siniseen, mutta pian jo mörönmustaan yöhön. Ajatuksilla on tapana synkentyä iltaa kohden, jos uppoaa niihin liian syvälle.

(Toisin sanoen: pilvet lipuvat äärettömyydessä kuin vaanivat pedot. Tuijottaessa niitä tajuaa pienuutensa ja ahdistaa ajatus siitä, miten paljon kauniita asioita sitä jättääkään huomioimatta päivittäin!)

Oih.

Silmäni hakevat jatkuvasti katseellaan jotakin sydäntä sykähdyttävää. Jos onnistun näkemään oikeanlaisen kohteen, niin yritän tallentaa kuvan mieleeni mahdollisimman tarkasti - ihan kuin muka voisin omistaa sen. Aivan kuin kuva voisi tuoda minulle lohtua heikkona hetkenä. Joskus säväyttämään riittää eloisa, pörröinen orava natustelemassa käpyä sammalmättäällä. Toisaalta myös palava kynttilä pimeässä huoneessa voi olla erityisen romanttinen (edellyttäen tietysti, että kynttilä on sijoitettu verhottoman ikkunan eteen ja ikkunasta näkyy hiljalleen maahan putoilevia, massiivisia lumihiutaleita).

Rumatkin kuvat saavat kauniin sävyn, jos ajattelee niihin sisältyvää haikeutta ja melankoliaa. Öljyläikkä keskellä parkkialueen asfalttia tai kosketus metalliseen seinään pakkasyönä - ne ovat kuolema.

Mieluummin kuitenkin keräilen itsessään kauniita asioita. Eikä niiden tarvitse edes olla oksettavan kliseisiä... Kadulle parkkeeratun auton lumiseen takaikkunaan oli joku sormellaan kirjoittanut M + S ja hahmotellut ympärille herttaisen sydämen!

Sellaisistakin asioista voi elää. Jos siis on romanttinen höppä.

Sieltä Jostain, Merten Takaa

Olen alkanut miettiä ihan pimeitä asioita. Synkkien iltojen ilona soi haikea blues.

Haluaisin asua joskus meren rannalla. Katsella uljaita vaahtopäitä aamuteen poristessa taustalla. Asustella majakassa, joka hallitsee maailmaa suuren kallion huipulla. Maailmaa, josta en tiedä paljon mitään, enkä ehkä koskaan opi tietämäänkään. En tahtoisi asua majakassani yksin. Lähetellä opastavaa valoa aavelaivoille, turhan valkeille. Joka ilta kiivetä kylmään vuoteeseen yksin, vain villainen peitto ympärilläni ja kehräävä kissa jaloissani. Jokainen aamu olisi yhtä lohduton - aurinko hymyilisi ilkikurisesti kattoikkunasta valaisten vuoteeni tyhjän vierustan.

Kelmeä aurinko, katoa, äläkä koskaan enää palaa pilkkaamaan yksinäisiä sieluja!

Olen miettinyt naista ja majakkaa. Ja hieman sitä kissaakin, miu. Saisin heistä aikaiseksi varsin kelpo tarinan, jos vain jaksaisin puhaltaa heihin vähän eloa! Busy doing nothing - you know.

(Sen verran olen toki asiaa pohtinut, että jos nainen löytää elämänsä rakkauden ja jää tämän luo, niin siitä tulee ihana rakkaustarina. Jos taas mies ja nainen lähtevät hetken huuman haihduttua kulkemaan omia teitään, niin tekstistäni tulee kertomus itsensä löytämisestä).

Joulu oli taas sydämellinen ja sopivan sosiaalinen tapahtuma. Sen merkitys tunnetasolla tuntuu vain kasvaneen vuosi vuodelta. Ihmisiä yhdessä, vaikka vuodet heitä repivätkin erilleen. Tiedättehän, Tahtoo Osallistua Ja Olla Osa Jotain.


Tervetuloa toistekin, dear x-mas...

Musta Joulu (jo kuulen kuoron peikkojen...)

Tänään on luvassa runotytön onnentäytteistä höpinää… [Varoitus, sisältää henkilökohtaisuuksia!]

Tuntuipa kivalta saada viestejä - pieniä pahvisia suorakulmioita - postiluukusta suoraan eteisen lattialle. Tiedättehän, joulukortteja! Joku sittenkin ajattelee minua ja haluaa muistaa kortilla (eivätkä kaikki kortit edes olleet kämppikselleni, vaikka aluksi ajattelin hänen nimensä löytyvän jokaisesta kortista). ”Nyyh, kukapa nyt tällaisesta pienestä surusilmäisestä tytöstä välittäisi…”

Se olisi NIIN romanttista, jos jonakin päivänä postissa tulisi vaaleanpunainen kirjekuori, jossa olisi joulutervehdys sarjamurhaajalta. Vai pitiköhän sanoa salaiselta ihailijalta? Ooh, onpas epätoivoista haluta, että joku tuiki tuntematon toivottaisi hyvää joulua… Siis muuallakin kuin kaupassa by henkilökunta.


Krö-höm.


Rehellisesti sanottuna minua kyllä itkettää varmasti hieman, jos jouluna ei tule lunta. Tiedättehän, lumilyhtyjen tekemisestä joutuu luopumaan ja perinteinen lumienkelikin jää tekemättä. Toisaalta Musta Joulu saa aika korkeat pisteet Liilian melankolia-mittarissa. Mikä olisi sen haikeampaa kuin joulun olennaisimman elementin, lumen puuttuminen! Varmaan joskus 20 vuoden päästä joulukortteihin ei enää paineta korkeita lumihankia, jotta lapsia ei johdatettaisi harhaan.

Yritän kuvitella maan valkoiseksi. Ei se edes ole kovin vaikeata. Hah!

Painajainen Pikatien Varrella

Minusta tuntuu siltä, että olen hieman liiaksi viettänyt aikaa tuijotellen seiniä. Lähipäivinä siihen on tarjoutunut mahdollisuus. Vai pitäisikö sanoa, että olen joutunut viettämään aikaa itseni kanssa pakon edessä. Olosuhteiden pakottamana, tiedättehän. Entässitten?



Jos minulla on tylsää ja haluan piristää itseäni (öhöm), niin vaellan mielikuvitukseni syövereihin niin pitkälle, että pääsen hahmojen luonti-lokeroon. Sieltä katselen erilaisten mörköjen, eläinhahmojen ja mitälie-animehahmojen temmeltämistä. Jos se ei huvita minua tarpeeksi kauan, niin siirryn tarina-puolelle. Mitä kaikkia tunteita ihmiset kantavatkaan mukanaan ja mitä kaikkia kohtaloita ja yksinäisiä sieluja onkaan olemassa ja minun tehtäväni on kertoa niistä kaikille, koska ne puhuvat minulle… Sillä minä tiedän, mitä ne ajattelevat. Tunnen suurta kertomisen nälkää, jonka saan hetkellisesti karkotettua pois kirjoittamalla lauseita ylös. Surullista kyllä tätäkään addiktiota ei voi juosta karkuun, eikä siitä voi parantua. Mitä enemmän lauseita syntyy, sitä enemmän se vie aikaa muulta elämältä.



Kuka käskee kirjoittamaan niitä tuhansia kohtaloita mielestä pois? Miksi en vain sulkisi korviani mokomilta houkutuksilta ja hankkisi muuta tekemistä? Se merkitsisi minuuteni tuhoa. Jos alkaisin muuttaa itseäni erilaiseksi ja sulkisin silmäni ja sydämeni ulkopuolisilta vaikuttimilta, niin elämästä tulisi ikuista talviunta. Olisin hereillä, mutta en kuitenkaan olisi läsnä. Siltä minusta tuntuisi! Ooh!



Antaa menninkäisten ja muiden otusten vaan seikkailla pitkin alitajuntaani. Niin kauan on kaikki suhteellisen ”normaalia”, kun ette vaan muutu oikeiksi ja ala pelotella minua vaikka silloin, kun olen juuri - pahaa aavistamatta – saamassa unen päästä kiinni. Jotkut yöt vaan ovat niin vaikeita.







...









...Spiderman is having YOU for dinner tonight...

Puhutaan Tänään Sateenvarjoista

Minkälaiset ihmiset puhuvat säästä blogissa? Ja vielä toista kertaa… Varmaankin sellaiset, joilla ei ole kiire. Sillä harvoilla on aikaa muodostaa sään vaihteluihin kovinkaan syviä tunnesiteitä. Elämä on hektistä, se valuu läpi sormien ja haihtuu valokuva-albumeihin ja pätkittäisiin muistoihin. Blaa, blaa.

Jos haluaisin käyttää blogiani pahan oloni purkamiseen, niin varmaankin puhuisin viime päivien säästä. Sateesta, joka kestää kokonaisen viikon. Pisaroista, jotka jäävät helminä hiuksien pintaan. Kosteudesta, joka imeytyy takin läpi. Surusta, joka valtaa mielen katsoessani aamulla ikkunasta ulos. (Kyllä, olen hie-man herkkä!). Sitä kaikkea on sade. Ja vielä paljon muutakin.

Sade on myös laulaja, mutta tarkoitukseni ei ole kirjoittaa musiikista. Ainakaan vielä.

Varmasti joku teistä on omistanut joskus halppis-sateenvarjon? Allekirjoittanut ainakin on. Siis näitä muutamalla eurolla saatavia kulutushyödykkeitä, jotka sanovat sopimuksensa irti ensimmäisen kunnon myrskymylläkän yllättäessä. Sateenvarjoni vääntäytyi hurjasti ympäri ja kangas revähti pidikkeistään. Yritin epätoivoisesti pitää varjo-räppänän reunoista kiinni, mutta hansikkaiden kastuessa päätin antaa periksi ja suuntasin varjo-vainaan edes siihen suuntaan, mistä lumimöskää (whatever) tuli. Perillä määränpäässä sulloin syntisen sateenvarjon lähimpään roskikseen ja manasin mielessäsi kaikki maailman halppis-varjot. Kelatkaapa muuten hetki, mikä määrä jätettä vuosittain syntyy näistä kertakäyttö-hömpötyksistä!

...

Ääääääh, ei oikeesti jaksa kiinnostaa! Ihan sama, vaikka olisit tunkenu sen varjos...

Joo, tiedän.

Luultavasti koko kaupunki täyttyy veteen. Hassu ajatus sinänsä, jos vettä tulisi niin paljon, että sen pinta olisi jossain apaut 50 metrin päässä maan kamarasta. Kaikilla perheillä, ystävyksillä, rakastavaisilla ja yksinäisillä olisi soutuveneet, joilla he kelluisivat vesimassojen päällä. Varmasti kurkistelisin, että mitä tavaroita jokainen on ottanut kodistaan mukaansa. Jokainen joutuisi pohtimaan sitä, mikä oikeastaan on elämässä tärkeintä. (Kuvitelkaamme siis, että elämässä tärkeimmät asiat eivät hengitä).

Oikeastaan sellainen tulva ei olisi edes hauska. Korkeintaan traaginen. Vaikkakin toisinaan traagisuus ja koomisuus tuntuvat kulkevan yhdessä samoja polkuja, toisistaan erottamattomina. Vaikka ovatkin olevinaan toistensa vastakohtia.

Mutta se ajatus ihmisistä soutuveneissä – se on jotenkin kaunis. Ajatelkaapa miltä ulappa näyttäisi illan hämärtyessä, kun jokainen sytyttäisi pienen lyhdyn tuomaan valoa yöhön.

Ei, en ole seonnut. Ehkä.